21.08.2010 Heikki avasi jahtikauden Ruotsissa
Heikki avasi jahtikauden hanhijahdilla Ruotsissa Kalmarissa. Puitteet olivat komeat ja saalistakin tuli. Jahdin järjesti tämä putiikki.
13.01.2010 Fasaanijahdissa Tammisaaressa
Juuri ennen joulua 21.-22.12. kävimme Heikin kanssa fasaanijahdissa Tammisaaressa Norrby Gårdin tiluksilla. Kova lumipyry alkoi jo menomatkalla Joensuusta kohti etelää ja jatkui sekä maanantaina että tiistaina. Mutta onneksi lumi ei sekoittanut fasaanien sielunelämää ja pääsimme jahtitunnelmaan.
Paikka on tuttu niiltä ajoilta, kun asuimme vielä pääkaupunkiseudulla. Kun malttaa kierrellä muualla kuin tarhojen ympäristössä, pääsee mukavan metsästykselliseen tunnelmaan. Koirille on haettavaksi niin peitteistä kuin aukeaakin maastoa. Tuloksellisen haun ja riistatyön päätteeksi siivilleen hyppää elinvoimaisia fasaanikanoja ja -kukkoja.
Etenkin Enne ilahdutti riistatöillään. Vaikka Enne tyypilliseen tapaansa karkotti linnun muutamassa tilanteessa liian kovalla tilannenopeudella, onnistui se kuitenkin useammin tekemään sykähdyttäviä riistatöitä: tiukka seisonta, räväkkä avanssi, eikä haluja pinkoa lentävien lintujen perään.
Ruska, uskollinen jahtikumppani hoiteli tilanteita myös mallikkaasti. Muutamissa tilanteissa metsäsaarekkeesta lentoon lähtenyt fasaanikukko herätti Ruskassa vanhoja fasaanijahtimuistoja, se olisi kyllä mielellään esitellyt juoksuvauhtiaan ja näyttänyt kukolle närhen munat. Melko miedoilla käskytyksille se kuitenkin himmasi kiihdytyshalunsa verrattuna vanhoihin synkkiin aikoihin. Molempien koirien hakulenkit eikun pitenivät päivän pimentyessä.
Heikki lupasi ampua komean fasaanikukon perhonsidontatarpeiksi ja senhän isäntä myös teki. Kukon lisäksi saaliiksi saatiin pari fasaanikanaa.
28.11.2009 Pennut Ylistaron pelloilla
Ruskan pentujen kuulumiset ovat pitkin syksyä olleet mukavaa kuultavaa: seisontoja, kunnon riistatöitä, pienpetotyöskentelyä, sorsanoutoja jne. Ja mikä parasta, pennut ovat saaneet olla terveinä. Alpha ja Vilma ovat ehtineet tosinarttujen ikään, molemmilla oli melkein samaan aikaan ensimmäinen juoksu.
Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna kokoonnuimme Ylistaroon Koivusalon maatilamatkailutilalle http://www.maatilamatkailu-koivusalo.fi/ Paikalle pääsivät Metsänhoitajan Alvar, eli Mosku; Alvin; Algar eli Enska; Alrik, eli Saku ja kasvattajan ohjaksissa Alpha. Ideana oli tutustuttaa pentujen emännät ja isännät haun alkeiden opettamiseen, treenailla vähän koiria, turista mukavia ja saada mahdollisesti lintukosketuksia pennuilla. Tavoitteet täyttyivät ja ylittyivät. Perjantai-iltapäivällä aloiteltiin perustottis-, nouto- ja pysähtymisharjoitustreeneillä. Kyllä ovat emännät ja isännät tehneet töitä pentujen kanssa, treenailua oli ilo seurata. Pennut työskentelevät vauhdikkaasti ja suurella sydämellä hyvässä yhteistyössä.
Lauantaina vietimme päivän pellolla kauniissa syyssäässä. Aamun ensimmäisenä tehtävänä oli hankkiutua peltolohkolle, josta ei löytyisi riistaa ja pääsisimme kulkemaan vastatuuleen. Tehtävästä suoriuduttiin hyvin. Jokainen ohjaaja kulki vuorollaan kasvattajan “hidasta, kiihdytä, nyt käänny, huomasitko” -kommentteja kuunnelleen peltolohkoa eteenpäin. Pennut käyttivät tuulta hienosti hyväkseen ja esittelivät komeita käännöksiä, kunnes tuuli hiipui tai kääntyi, siinä vaiheessa nenä tahtoi painua maata kohti ja vuorossa oli lehmänkäännös.
Päivän seuraava tehtävä oli vaihtaa maisemaa jonnekin, missä saattaisi olla lintuja. Liikkeelle lähdön aikaan fasaaneja parveili tien laidoilla, mutta niitä ei löytynyt niistä maastoista, joita kuljimme. Mutta sen verran käryjä ja mielenkiintoisia juttuja monellekin pennulle oudosta peltomaastosta löytyi, että ohjaajat saivat varmasti esimakua tulevista haasteista. Kun koira lähtee intoa puhkuen nousemaan vastatuuleen, ja se vain laukkaa ja laukkaa, kunnes se on enää vain musta piste. Eikä se kuule eikä näe, vaan nauttii vain juoksemisen hurmasta.
Ilokseni voin todeta, että meidän ei tarvinnut kuunnella päivän aikana pentujen vinkumista tai ulinaa. Päivä oli varmasti raskas pennuille, ei juoksuvuorojen osalta, vaan ryhmässä kulkemisen ja odottelun osalta. Mutta pennut ja ohjaajat selviytyivät hienosti, toki välillä pennut näyttivät turhautumisensa tekemällä sirkuskuvioita tai nyhtämällä hihnaa.
Kuten aiemmin kirjoitin viikonlopun tavoitteet täyttyivät ja ylittyivät, sillä viikonlopun aikana jokaisella pennulla oli lintutilanne. Joillakin hankalasta maastosta johtuen hieman epäselvä tilanne ilman avanssia, toisilla taas selvä seisonta. Joka tapauksessa kaikki pennut osoittivat omaavansa taipumuksia, joiden vuoksi ne kuuluvat roturyhmään nro 7.
08.06.2009 Jestas sentään mitkä pinnat!
Ajelimme Ruskan ja Ennen kanssa viime perjantaina Ruokolahdelle kuokkimaan Kymenlaakson Kanakoiraseuran vesi- ja jälkityötreenejä. Päällimmäisenä tarkoituksena oli tavata tuttuja ja käydä Jörön luona kylässä Joutsenossa. Ja siinä sivussa ehkä vähän treenata koiriakin tai jopa osallistua lauantaina järjestettävään vesityökokeeseen.
Vesi- tai jälkityötreenailua ei olla vielä oikein kunnolla ehditty aloittaa. Ohjausharjoituksia tennispallolla ja “heittovarrella” ollaan jonkin verran tehty. AVO-luokan vesityössä ei Ennelle ole mitään kompastuskiveä, ei lähde paukusta, on tarvittaessa ohjattavissa melko pitkällekin, ei mäyskytä riistaa ja luovutus on kunnossa. Ainahan voi toki tulla epäonnistumisia, kun kyseessä on eläin.
Ennen kanssa päätettiin kokeilla perjantaina miten koira pelittää pitkästä aikaa yhteistreeneissä. Treeneissä harjoituslintuina oli alleja. Alli taitaa olla ainut lintu, jonka Ruska on ensimmäisen kerran tavattuaan jättänyt vaille huomiota ja noutamatta Uudenmaan kanakoiraharrastajien vesityökokeessa. Silloin joku kertoi, että ei ole ensimmäinen koira, jolle on käynyt näin. Lieneekö allin hajussa jotain erityistä, mene ja tiedä. Kun koira oli saanut allin rekisteriin, ei samaa ongelmaa ole ilmennyt.
Enne kyllä tarttui vedessä lilluvaan alliin, ui rantaan ja lähti kiikuttamaan lintua minulle. Ja tiputti linnun sitten noin parin metrin päähän minusta. Kennelnimellä höystetty uusi noutokäsky ja sain kunnollisen luovutuksen. Tiputus toistui toisellakin treenikerralla. Kennelnimi, uusi noutokäsky ja seuruutusta lintu suussa, luovutus ja hyvittelyt päälle. Onhan se limainen ja monen koiran suussa ollut vesilintu ällö, ei siitä pääse mihinkään. Ja jos kyseessä olisi toistuva tapa, ei koiran nouto olisi kunnossa. Ruskan kanssa tuollaista tiputtelua ei ole koskaan ilmennyt. Ei siksi, että sillä olisi nouto paremmin hallussa, vaan jostain muusta määrittelemättömästä syystä, koirien erilaisista ominaisuuksista johtuen.
Ilmoitin Ennen avoimeen luokkaan. Olisipa vesityöt tehtynä Ennen osalta jo hyvissä ajoin mahdollisia koestartteja varten, ajattelin. Ja jos saldo olisi vain 4 pistettä pudotuksen takia, voisi koekäynnin uusia oman seuran kokeissa 5 pisteeseen. Ennehän teki sen mitä sen toivoin ja oletinkin tekevän, perjantainen allin tiputtelu vain hieman horjutti uskoani. Täydet pisteet avoimen luokan vesityöstä Ennelle.
Miksipä ei kannattaisi samalla startata Ruskan kanssa voittajassa, lisää kokemusta ohjaajalle ja hauskuttta koiralle?, tuumailin. Vesityötä varten ohjattavuus on hyväksi hioutunut ja jäljestyksessä pitäisi vain luottaa koiraan. Jos ei muisti petä, olen Ruskan kanssa osallistunut yhteensä kolme kertaa voittaja-luokan vesityöhön vuonna 2007. Ekalla kerralla ohjaajalta petti hermot. Vesityössä sivusuuntien ohjaukset eivät olleet vielä riittävästi hallussa, en saanut koiraa pysäytettyä vastarannalle, vaan se palasi lahden pohjukkaa pitkin lähetysrannalle asti, vaikka olin miten käskyttänyt sitä. Nostin hattua, enkä halunnut jatkaa, latautuminen täysiin pisteisiin oli lässähtänyt, vaikka pisteitä olisi ollut lähtörannalle paluusta huolimatta ollut vielä otettavissa.
Tuolloin olin vasta päässyt koemaisen jälkisuorituksen treenaamisesta jujulle ja saanut vinkkejä. Aluksi muun muassa autuaasti unohdin, että jäljellä ei sitten hiiskuta, eikä koiralle saa antaa mitään jäljestyskäskyä. Sanallisen käskyn häivyttäminen aiheutti jonkin aikaa epävarmuutta Ruskassa, kunnes se alkoi uskoa, että pelkkä käsimerkki on lupa toimia, sanallista käskyä ei tarvitse odottaa. Kun käsimerkki lupamerkkinä alkoi toimia, sain toisen kullanarvoisen vinkin, kylläkin vasta epäonnistuneen jälkikokeen jälkeen. Siirrä hihna vähän ennen jälkeä ns. noutaja-otteeseen, eli hihna vain kiepsautettuna lenkkinä kaulan ympärillä. Tämä on koiraa virittävä merkki, jota monet tuntuvat käyttävän. Ruska rupesi laskemaan pään alas ja nuuskimaan maata jo heti muutaman hihnan kiepsautuksen jälkeen.
Toisella vesi- ja jälkityökokeilukerralla koe aloitettiin jäljellä. Ruskan nenä ei jostain syystä pelittänyt korkeassa kuivassa varvikossa ja kalliolla kiemurrelleessa maastossa ja jälkieläin jäi löytymättä. Silloin sain vinkin aina kastella jälkieläintä ennen sen luovutusta, haju jää paremmin maastoon. Samaisessa kokeessa ensimmäisellä jäljellä sekosin myös suunnitelmissani ja päätin hyödyntää jäljen saattomatkan, jota en kuitenkaan ollut tehnyt harjoitellessani, mikä kuningas-ajatus! Saattomatkan hyödyntäminen on mielestäni melko turhaa, korkeintaan ohjaaja onnistuu häiritsemään koiran keskittymistä tehtävään.
Ruskan kolmas vesi- ja jälkityö tuotti muistaakseni 4 pistettä vedestä mutta nollatun jäljen taas. Jälki tehtiin avoimelle säilörehupellolle. Avoin maasto, jollaiselle en jälkeä ollut koskaan tehnyt. Taas opin uutta, tee jälkiä monenlaisiin maastoihin. Ruska painoi pellolla minkä jaloistaan pääsi, mutta onnistui kiertämään jälkieläimen.
Liiallinen itsevarmuus ja kova vauhti ovat olleet Ruskalle tyypillisiä ominaisuuksia jäljestyksessä, ominaisuuksia, jotka usein kostautuvat ainakin hankalassa maastossa. Jälkeä en ole tänä keväänä vielä vetänyt, kun kokeissa starttaaminen on ollut kovin kaukainen ajatus. Mutta Ruokolahdella “kannatuksen” vuoksi maksettu osallistuminen kannatti. Vesityöstä Nygrenin Heikki antoi täydet viisi pistettä ja kirjoitti lappuun loistava suoritus. Ja olihan se, sen verran pitää pystyä suomalaisen olemaan ylpeä itsestään ja kouluttamastaan koirasta onnistumisen hetkellä :o) Vesityön jälkeen harras toiveeni oli, että kunhan koira löytäisi vain jälkieläimen, tyyli vapaa. Sydän hakkasi aivan hulluna ja henki ei kulkenut kovin rennosti, kun piti lähettää Ruska matkaan jäljelle kuivahkolle mäntykankaalle. En ole eläissäni nähnyt Ruskan jäljestävän niin hienosti kuin se nyt jäljesti. Täydet pisteet myös jäljeltä ja tuomarilta maininta loistava jälki.
Tennispalloilla ja heittovarrella hiotaan meidän koirien ohjauksia.
10.12.2008 Pohjanmaalla fasaanijahdissa
Työ ja harrastustoiminta on viime aikoina pitänyt kiireisenä. Ehdimme kuitenkin piipahtaa marraskuun lopulla Pohjanmaan lakeuksilla peltokanalintujahdissa. Odotukset kahden päivän reissun suhteen olivat melko vaatimattomat. Koska olimme liikenteessä omalla porukalla vieraslupien kera, ei matkassa ollut kovinkaan paljon tietotaitoa lintujen liikkeistä ja suosikkipaikoista täysin uusissa maastoissa. Tai sen verran oli tietoa, että tähän aikaan vuodesta moni lintu siirtyy mieluusti helpon ruuan perässä talojen pihoihin.
Mutta löytyi niitä lintuja. Enne ei ehtinyt olla pitkään irti ensimmäisenä päivänä, kun se otti seisonnan pellon laidassa rytöön. Odottelin hetken aikaa. Enne on edelleenkin arvaamaton kuuma-kalle, jonka edesottamuksissa ei ole mitään vakiokaavaa. Paitsi peräänmenohaluttomuus ja että ensimmäisen käryn jälkeen se mielellään tarkentaa. Tarkennus tapahtuu talla laudassa ja päättyi syksyn aikana metsäkanalinnuilla useasti karkotukseen. Mutta mitä hittoa, nythän se seisoo kiinteästi ja rauhallisesti edelleen rytöä kohti. Ja mitä ihmettä, kääntää välillä päätä minua kohti, kun kuljen haulikon kanssa pellon poikki? Tiedotuksen tynkää? Mahtaa olla tyhjä… Pääsen etenemään vielä vähän matkaa rivakan rauhallisesti kävellen, kun fasaanikanan hermo pettää. Se hyppää siivilleen rydön keskeltä, lentää rydön takana olleen ojan yli ja kaartaa puiden suojassa kauas pois. Pudotusta en uskaltanut yrittää linnun matalan lentokorkeuden takia. Enne on rauhassa paikallaan ja saa tietysti epäuskoisen emännän ja isännän hurjat kehut kiinteästä seisonnasta. Mutta olipa kerrassaan hermostunut kana.
Ruskan viikonlopun pilasi nenäpunkit. Koira joka ei juuri törmäile, missasi lauantaina muun muassa hyvän mahdollisuuden seistä peltopyyparvea, pudotuslupaa ei pyille toki ollut. Se laukkasi ojan pohjalta keskelle parvea, joka oli pellon kulmassa. Mutta oli sekin katsomisen arvoinen tapaus. Kaukaa katsottuna näytti siltä kuin koira olisi painanut hätäjarrua, kun se tajusi mitä tapahtui. Parvi pyitä lensi peltoa myöden sen edessä, mutta ei entiselle peräänmenijälle tarvinnut mitään rääkyä pysähtymiskäskyksi. Tai ei törmäykset ole ennenkään olleet se todennäköisin peräänmenon paikka. Mutu-tuntuma -analyysini asiasta on, että se liittyy jotenkin riista- ja saalisviettikuvioon. Eli haussa koira kulkee riistavietillä, kun riistaa löytyy, saa saalisvietti viettiärsykkeen ja se “kytkeytyy” päälle. Törmäyksessä saalisvietti ei ehdi kytkeytyä, eikä myöskään se tappamisen vimma. Tämä teoria ei ole vielä ihan aukoton, vaan kehittelyasteella.
Jos lintuja ei ala löytyä laittaa Ruska yleensä “kaivan sen tipun vaikka mullan alta” -vaihteen päälle. Tämä tapahtui myös taas pellolla. Ruska löysi kukon samasta puustoisesta pellonreunasta, jossa Enne seisoi kanaa. Tonkimisen tulosta eli fasaanikukkoa Ruska ei saanut seisontaan, vaan se hyppäsi siivilleen. Kukko lensikin komeasti korkealla ja melko kauas, mutta sai seurakseen myös taitavan lentäjän, joka selvitti kanan hermoheikkoisuutta. Kanahaukka nimittäin lähti heti fasaanin perään. Kukko ehti laskeutua ja saada samantien niskaansa haukan. Hetken aikaa pellolla hypähteli kaksi lintua, kunnes haukka lensi pienen koivun oksalle. Ajattelimme, että se jäi vahtimaan raatoa. Päätimme kuitenkin kiusata haukkaa ja tarjota Ennelle mahdollisuuden lämpimän linnun noutoon ja päästin koiran irti. Tästä kehkeytyikin avansseeraamista rakastavalle Ennelle opettavainen sessio.
Koira sai käryn nokkaansa pellon kulmassa, seisoi, purki ja teki pari tiikeriloikkaa, katsahti taivaalle, mutta eihän siellä mikään lentänyt. Hetken härväämisen jälkeen se otti uuden seisonnan, kävelin koiran luo ja annoin avanssiluvan. Tiikeriloikan jälkeen ei taaskaan tapahtunut mitään, kukko oli vielä elossa ja piilotteli aivan heinien keskellä. Nouto-käskyllä ruotsalaishörhö nappasi kukon suuhunsa ja toi minulle. Vaikka kyseessä ei ollut oppikirjamainen suoritus, oli se Ennelle toivottavasti opettavainen. Omatoiminen sähikäismäinen säätäminen ei tällä kertaa laittanut lintua taivaalle, vaan kunnon seisonta toi lämmintä lintua suuhun ja tyytyväisen emännän.
Ismo-myrsky teki sunnuntaina Pohjanmaallakin tuloaan, joten keli oli todella kolea. Mutta kuumaveriselle Ennelle se sopi mainiosti, sillä se teki niin mahtavan riistatyön, että oksat pois. Fasaanikana, johon Ruska ensin törmäsi, lensi metsäsaarekkeen reunaan. Enne hakuun. Kohta koira seisoo ja lähdemme Heikin kanssa kulkemaan saareketta kohti ja komennan Ruskan paikalleen pellon laitaan. Sitten hetken aikaa tilanne on hyvin tyypillistä ruotsalaishörhöilyä, Enne purkaa rytinällä seisonnan, mutta mitään ei kuitenkaan lähde lentoon. Koira jatkaa hakuaan ei mitenkään kovin varovaisesti liikkuen ja ottaa kohta uuden seisonnan. Uudelleen koiraa kohti, vielä vähän ja sitten ja, aja vain. Koira, jonka avanssi on kuin ammus, ei lähde ekasta avanssikuiskauksesta, mutta seuraavasta se syöksyy matkaan suoraan ryteikön keskelle. Fasaanikana pomppaa korkealle ilmaan ja Heikki tiputtaa sen tantereeseen, koira koko ajan paikallaan. Kutsun Ennen luokse ja lähetän noutoon. Se tuo linnun eikä todellakaan halua jäädä ihastelemaan raatoa, vaan haluaa lähteä etsimään lisää lintuja. Kyllä elämä joskus hymyilee ja pilvissä on kultareunat, vaikkakin tässä tapauksessa toisten hengen kustannuksella. Ruotsalaishörhö on kuumaverinen, vauhdikas ja huumorintajuinen hurtta, kyllä siitä silti vielä kunnon kanakoira tulee.
Ja ei, Ruska ei ole vielä aloittanut juoksuaan. Odottavan aika on pitkä.
01.10.2008 Ruskan ja ahman kohtaaminen
Lomat on lomailtu ja arki astunut kuvioihin. Viime viikolla vielä lomailtiin ja Heikki kävi Ruskan sekä kaverinsa kanssa Lieksassa jahdissa valtion mailla. Vaikka lintusaalista ei tullutkaan, tarjoili Ruska miehille aikamoisen luontoelämyksen. Olivat kulkeneet hyvässä vastatuulessa, kun koira oli alkanut tapailla seisontaa. Hyvin nopeasti Ruska oli kuitenkin lähtenyt kovaan spurttiin ja miehet pääsivät seuraamaan noin 50 metrin päästä, miten ahma kipaisi vauhdilla puuhun koira kannoilla. Kyllä harmitti, etten ollut matkassa mukana. Tuskin tulee toista samanlaista tilannetta ikinä eteen. Rktl:n lokakuun alussa julkaistun tiedon mukaan viime talven ahmakanta on ollut 150-170 yksilöä. Pohjois-Karjalasta ilmoitettuja pentueita on ollut ainakin Tohmajärvellä ja Juuassa.
Ahmalla on tietolähteiden mukaan huono näkö ja kuulo, mutta hyvä hajuaisti. Tämä selittänee sen, miten koira ja miehet pääsivät yllättämään sen niin totaalisesti. Pienpetokovuutta tiesin koirasta löytyvän, mutta eipä tuo näköjään ahmakaan aiheuta ainakaan mitään negatiivista ahdistusta. Ahman kivuttua puuhun, oli koira jäänyt puun alle kuikuilemaan innokkaana ja tullut vasta kohtuullisen käskytyksen jälkeen Heikin vierelle. Koiran hävittyä puun alta, ahma oli laskeutunut vilauksessa puusta ja lähtenyt painelemaan rauhallisempiin maisemiin.
Vaikka lomat on lomailtu, jahdissa käydään kotimaisemissa. Heikin hirviporukka on jo aloittanut hirvenmetsästyksen, joten hän liikkuu viikonloppuisin pääasiassa kivääri olalla. Yhdestä kutkuttavasta “mahtoikohan se tiedottaa?” -mettotilanteesta on vielä pakko kirjoittaa sekä Ruskan jänisajojen muuttumisesta. Olin Ruskan kanssa kahdestaan liikkeellä ja koira haussa. Koiraa ei kuulu, se siis seisoo todennäköisesti jossain. Yritin liikkua tarkkaavaisena bongatakseni koiran ja treenatakseni tiedotusta. Ei näy koiraa, mikä ei ole kovin yllättävää maaston peitteisyys huomioonottaen. Kohta silmäkulmassa vilahtaa jotain vaaleaa ja pian sen jälkeen kuuluu kimakka kiljaisu. Ruskalla oli ollut siis jänisseisonta. Mutta mitä kummaa, melkein heti kiljahduksen jälkeen koira kääntyy ilman mitään käskyjä takaisin ja tulee luokse?? Jos en olisi itse nähnyt en olisi ehkä voinut kuvitella, että näin tapahtuu. Peräänmenon poiskitkemiseksi Helsingissä asuessa treenasin aika paljon rusakoilla pysähtymistä tilanteessa kuin tilanteessa, eikä koiralle ole toki tarvinnut enää pitkään aikaan korottaa juuri edes ääntä jänisajon katkaisemiseksi. Mutta että koira on kertakaikkiaan itse ruvennut katkaisemaan itseltään tämän hauskuuden siihen ensimmäiseen ilonkiljahdukseen niin jopas jotakin. Jänisajossa, jossa on ääni mukana ei ole mitään pahaa, päinvastoin, olen vain hyödyntänyt tilanteita hallinnan viilauksessa useiden toistojen saamiseksi.
Ja heti tämän jänisajohämmennystilanteen jälkeen mettotilanne. Ei ehtinyt koira olla tämän jälkeen pitkään haussa, kun se juoksee minun editse ja palaa tulosuuntaan. Ehdin kulkea jonkin matkaa, kun koira nasahtaa seisomaan minun silmien edessä. Tiedottiko Ruska? Tämä jäi kalvamaan mieltä, mutta vastausta en valitettavasti saa koskaan. Sellainen jännä tunne minulle vain jäi siitä tilanteesta, vaikka koira ei todellakaan ilmentänyt tiedotustaan oikeastaan mitenkään, palasi vain kiireisenä tulosuuntaan.
Kun näin koiran nasahtavan seisomaan, jäin hetkeksi arpomaan yritänkö irrotusta vai en. Jälkiviisaana voisin nyt todeta, että kunpa olisin vaan ryykännyt samantien tilanteeseen. Päällimmäinen ajatus irrotuksen ottamisesta oli, että viime aikoina yhä aremmiksi käyneet teeret eivät sitä kyllä kestäisi ja otin pari mietiskelevän empivää askelta koiraa kohti. Ja mikäs sieltä kuusen perseestä noin kymmenen metrin päästä koirasta siinä samassa lähtikään? Aivan, se komea ukkometto. En yrittänyt edes ampua, koska lintu lensi melko pitkään koiran korkeudella ja arvioin etäisyyden olevan jo valmiiksi siinä rajoilla. Taas tuli mieleen, että miten hyvin osaan arvioida etäisyyksiä ja jätänkö joskus turhaan ampumatta? Mittasin niiltä jalansijoilta askeleilla matkaksi linnun lähtöpaikkaan noin 40 metriä. Paukutteluksi olisivat siis jääneet yritykset ampua mettoa aseessa olleilla patruunoilla siinä vaiheessa, kun se oli jo lennossa.
Ruska onnistui lämmittämään mieltä meton löytymisen ja tilanteen haltuunoton lisäksi sillä, että peräänmenot taitavat tosiaan olla elettyä elämään. Pitkään aikaan ei ole ollut itseasiassa viitteitä juuri mistään muusta, mutta kyllä se tuntuu aina yhtä hyvältä katsoa, kun entisen melko innokkaan peräänmenijän nenän korkeudella lekuttelee kilo tolkulla riistaa ja se kunnioittaa mustaa kaveria vain katsomalla sen lentosuuntaan, kerran taisin huikata puheäänellä paikalla. Toki pitää muistaa, että on eläimen kanssa tekemisissä ja muunlaisiinkin tilanteisiin pitää varautua.
23.09.2008 Rovaniemeltä Ruotsiin
Rovaniemeltä päätettiin ajaa Ruotsin puolelle muutamaksi päiväksi. Suuntasimme Tärnabyhyn Västerbottenin huikean upeisiin maisemiin, missä riekkolaskentojen mukaan riekkotilanne oli relativt bra. Luvat ostettiin vain kahdeksi päiväksi, sillä ajatuksella, että lisää lupia ostetaan, jos riekkotokkia oikeasti löytyy jostain. No ei niitä löytynyt. Ekana päivänä patikoitiin reilu 20 kilometriä. Loppupäivästä Enne kurvasi tiukasti jängällä törmäten samalla kahteen riekkoon, toinen riekoista hyppäsi vain lyhyesti ja törmäyksen jälkeen paikalleen jäänyt nelijalkainen säheltäjä alkoi seistä sitä ja saatiin tiputus. Siinä kaikki tilanteet. Toisena päivänä ei yhtään siiveniskua, ei yhtään maastosta löytynyttä höyhentä, ei yhtään jätöstä.
Enne sai hoitaa Rovaniemellä lämpimän pyyn noudon ja Ruotsissa riekon. Ei mäiskytä, palauttaa suoraviivaisesti ja luovutukset ok. Mutta miksi ihmeessä emännän pitää aina kokeilla kaikenlaista tyhmää? Ennen aiempien lämpien lintujen noutokokemusten perusteella pitäisi minun jo tietää, että tämän koiran kanssa hoidetaan hommat, mutta ei harrasteta mitään poseerauskuvien ottoa lämpimillä linnuilla. Se varsinainen nouto on ok, mutta jos samalla lämpimällä linnulla ruvetaan sähläämään jotain “uusintaottoja” esim. valokuvausta varten, on se ruualla leikkimistä Ennen mielestä ja hän haluaa imaista linnun parempaan talteen, eli leuat alkavat käymään. Kylmä lintu ei leukoja liikuta. Mutta tästä lähtien Enneä ei enää härnätä lämpimillä linnuilla eikä ruualla enää leikitä.
Ruotsissa osassa lupa-alueita metsästys on sallittu vain aloituksesta syyskuun alkuun, olisi mukava tietää, onko näillä alueilla ollut parempi lintutilanne? Mietittiin toisen lupapäivän jälkeen hetken verran lisälupien ostoa ja lisäkilometrien kulkemista tunturissa, mutta tultiin siihen tulokseen, että antaa surkeassa jamassa olevan riekkokannan olla. Mutta voi veljet miten ihastuin noihin Tärnabyn maisemiin, sinne suuntaamme ihan varmasti uudestaan.
11.09.2008 Syksy on ihmisen parasta aikaa
Nykäsen Masaa mukaillen, syksy on ihmisen parasta aikaa. Keskiviikkona aloitettiin kanalintujahti kotimaisemissa. Kuljettiin Ennen kanssa ihan kunnon päivä mutta ilman kunnon tilanteita. Yksi musta metto jekutti kipittelyillään Enneä, eikä siitä syntynyt sitten sen enempää. Pari puista karkottunutta yksinäistä teertä tulivat myös rekisteröidyiksi. Mutta ei meidän tyhjin käsin tarvinnut autolle palata. Osuin kantarelli paikalle ja saalista tuli sen verran, että se riitti ratkaisemaan sekä keskiviikon että torstain ruokaongelmat.
Tänään torstaina lähdin Ruskan kanssa uuteen maastoon. Tämän syksyn teema on Ruskan tiedotus. Tavoitteena on veivata irrotus/tiedotus jokaisesta tilanteesta. Se on jo opittu aikoja sitten, että koiran ollessa kadoksissa luoksetulovihellys onkin paras jättää väliin, sillä koira nostaa ensin linnut ja tulee vasta sitten luo. Irrotusta onkin harjoiteltu suullisilla käskyillä näköetäisyydeltä. Irrotakseen vaatii tilanteesta riippuen enemmän kuin kaksi käskyä, mutta irtoaa sitten kyllä.
Heti alkumatkasta Ruska löysi pyitä, jotka eivät kestäneet kauan koiran seisonnalla. Sitten löytyi lehtokurppamaasto, jossa koira oli parikin kertaa kadoksissa, eli seisoi kurppaa jossain, eikä minulla ollut pienintäkään hajua, että missä. Tein joitain epätoivoisia yrityksiä löytää koira rehevässä ja peitteisessä maastossa, mutta päädyin lopulta kuitenkin huutelemaan sitä. No ensin kuuluu tietysti linnun siivitys ja kohta tulee koira. Mutta mutta, päästiin kuin päästiinkin kuittaamaan tilanne. Jonkin ajan kuluttua näin koiran seisomassa, hiippailin lähemmäs ja käskytin koiran käymään minun luona. Irtoshan se lopulta tyypillinen ahdistunut ja epätoivoinen ilme naamallaan. Eikun avot sykäyksittäin etenemään ja kohta pomppaa kurppa ilmaan. Mitä tekee emäntä Suhlillaan? No tiputtaa kurpan yhdellä laukauksella :o) Piti oikein ottaa kotipihalla kurppaposeerauskuva, kun en ole eläissäni moista otusta ennen tiputtanut eikä ole Ruska myöskään noutanut.
08.09.2008 Jahtireissu Ruotsiin
Auton matkamittarissa on reilu 2000 kilometriä enemmän kilometrejä nyt kuin noin viikko sitten. Tehtiin Ruskan ja Ennen kanssa “tyttöporukassa” ensimmäinen syysjahtireissu Ruotsiin Jokkmokin kunnan lupa-alueelle.
Reissuun lähdettiin rennolla loma-asenteella, pysähdyttiin muun muassa Oulun nurkilla tapaamassa yhtä pennunvaraajaa. Oulusta ajattelin jatkaa matkaa ainakin Haaparantaan asti, mistä ei seuraavaksi päiväksi jäisi matkaa majapaikkaan tunturikylä Årrenjarkaan kuin reilu 400 kilometriä. Muuten ihan hyvä suunnitelma, mutta majoitusvaihtoehtoihin rajakunnissa olisi tietysti voinut perehtyä hieman tarkemmin. En millään raaskinut mennä edes kysymään Tornion tai Haaparannan kaupunginhotellien hintoja siinä kymmenen maissa illalla, vaan laitoin teltan pystyyn metsään vajaa 20 kilometriä Haaparannasta. Ja aamulla jatkettiin matkaa edullisen telttayön jälkeen, kyllä matkailu on mukavaa.
Riekkoja lähdimme Ruotsiin etsimään ja eikös etsivä aina löydä? Ostin luvat neljäksi päiväksi ja kolmena päivänä löysimme muutamia arkoja teeriä tai mettoja. Enne törmäili, ei onneksi kuitenkaan enempää kuin mitä yhden käden sormilla pystyy laskemaan ja tasapainon nimissä sillä oli kaksi varmaa ja tiukkaa seisontaa, jotka ilahduttivat emäntää kovasti. Ruskalla oli muutama seisonta enemmän ja vähemmän törmäyksiä. Mutta yhtään laukausta en ampunut kolmena päivänä, sillä linnut karkottuivat sen verran nopeasti seisonnalta emännän lähestyessä tilannetta, että ne olisivat jääneet kunnianlaukauksiksi Suhlin avarretuilla rinnakkaispiipuilla. Viimeisenä lupapäivänä Ruska sitten löysi kaksi kappaletta niitä etsintäkuulutettuja ja tumpelo emäntä pummasi… Kyllä tämän kanakoiraharrastuksen parissa on mukava rentoutua lomallaan. Ensin kasaat karmeat pudotuspaineet viimeisenä lupapäivänä niskaasi ja kun mokaat sen yhden hyvän tilanteen, voit ruoskia itseäsi ja vajota epätoivoon, “olen kanakoirametsästäjän irvikuva”. Julkinen anteeksipyyntö vielä hyvin hakeneelle jahtikaverille näin netin välityksellä siis.
Koska Ladie´s Trial osui tänä vuonna sopivasti paluumatkan varrelle Simoon, päätin ilmoittaa Ennen sen ekaan AVO-kokeeseen. Eka erä ja koira irti. Enne juoksee muutaman kymmenen metriä ja pysähtyy, katsoo maisemaa sekä minua. Pysähtelyä jatkui koko erän, se ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla hakemaan. Päätin jo ennen tokan erän alkua, että jos koira ei lähde hakuun keskeytän kokeen. Ja näin myös tapahtui. Tätä en voi sanoa osanneeni odottaa koiralta, jonka kanssa ongelmantyngät ovat johtuneet nimenomaan liian kovasta vauhdista. Mutta pieni epäilys tällaisesta mahdollisuudesa takoi takaraivossa, sillä toiseksi viimeisenä ja viimeisenä lupapäivänä Enne myös pysähteli jonkin verran, eikä lähtenyt heti tavoilleen uskollisena pätkyttelemään. Tuolloin syy-yhteydeksi yhdistelin törmäysten jälkeiset ripitykset. Makuutin nimittäin koiraa muutaman törmäyksen jälkeen linnun lähtöpaikalla ja marmatin normaalilla puheäänellä, että koitahan nyt löytää ne jarrut jostain. Ei siis mitään niska-perse -ote kurmuutusta. Koska torstaina ripityksen jälkeen koira löysi lintuja ja haki hyvin, en osannut kuvitella, että sillä jumittaisi enää takaraivossa ripitykset.
Mitään muuta järkevää selitystä hakemattomuudelle en keksi kuin henkimaailman asiat eli ne ripitykset, en sitten millään. Viime talvena talvijahdissa karvattomiksi kuluneet ja pakkashalkeamien vaivaamat jalat veivät Enneltä juoksuhalut tunturissa. Mutta eivät nuo raajat tai tassut nyt niin huonoilta näyttäneet, että ne olisivat voineet olla syynä tähän tilanteeseen, eivätkä tassut vaivanneet menoa millään tavalla tänään maanantaiaamuna aamulenkillä. Tuomari epäili koiraa sairaaksi tai valeraskausoireiden riivaamaksi. Koirahan mieluummin esittää tervettä kuin näyttää kipunsa, mutta en minä tiedä mikä sairaus sitä olisi vaivannut juuri lauantaina? Nenäpunkkihan voisi tietysti vaivata, mutta ei sen pitäisi viedä juoksuhaluja. Väsymyskään ei ole osuva selitys, kun se ei tosiaankaan lähtenyt edes yrittämään. Enemmän olen kalleellaan siihen vaihtoehtoon, että “juoksuesto” johtui minusta ja koira yritti varovaisuudellaan miellyttää minua. Kunpa jossain myytäisiin koirien ajatustenlukulaitteita niin ei tarvitsisi arvailla. Ihmetyttää ihan sikana, kun kyseessä ei ole mikään ihan pehmein narttu, vaan pentueen tutkimushaluisin riiviö, joka karkaili pentulaatikosta alvariinsa kiipeämällä laatikon seinämää pitkin.
Mutta tulta munille, vääntö jatkuu, vaikka emäntä onkin hieman kysymysmerkkinä. Iltalennoilla ajattelin tällä viikolla käydä ja keskiviikosta alkaen onkin sitten vuoro katsastaa kotimaastojen mettälintutilanne. Perjantaina lähdetään ajamaan Rovaniemelle metälle Heikin enon luo ja sieltä saatetaan hurauttaa vielä uudestaan Ruotsiin koko porukalla.
23.08.2008 Jahtikausi on avattu
Pitihän sitä käydä iltalennolla myös torstaina ja perjantaina, tänään lauantaina päätin pitää vapaaillan kiireisen viikon päätteeksi. Heikki ei päässyt töiden takia iltalennolle kuin keskiviikkona, joten Ruskalla on taas tänään keikkailta, mutta nyt isännän kanssa. Perjantai-illan iltalennolla oltiin uudessa paikassa Ilomantsin perukoilla tutun tutun kutsumana. Tarkoituksena oli tsekata, josko avausillan jäljiltä maastosta löytyisi haavakoita tai kuolleita lintuja. Jossain vaiheessa Ruska hävisi todella pitkäksi aikaa. Jopa niin pitkäksi aikaa, että ehdin huolestua ja kuvitella vaikka mitä. Mutta missäpä jahtikoira muualla voisi olla pitkän aikaa häviksissä kuin riistan perässä. Koira nimittäin tuli haavakko heinäsorsa suussa pitkän ajan päästä meidän luo. Tuli kyllä hyvä mieli, että sen heinäsorsan kitumiseen heinikon uumenissa saatiin päätös. Ja eikä se tuntunut yhtään hullummalta, kun ikänsä metästänyt keski-ikäinen mies hehkuttaa ja on aivan innoissaan koiran työskentelystä. Miten h*lvetissä se tuon teki, tästä hirveästä heinikosta löysi elävän sorsan ja toi tänne.
Muutenkin ilta oli oikein onnistunut, vaikka muuta saalista ei saatukaan (huom. metsästykseen karsaasti suhtautuvat, jahtireissun onnistumista ei siis mitata pelkästään tiputettujen saaliiden määrällä niin yllättävältä kuin se ehkä voi tuntuakin) Kun potentiaaliset haavakkopaikat oli kierretty, jäimme passiin istumaan. Heitin Ruskalle sadetakkini niskaan hyttysten kiusaksi ja suojaamaan lämpimäksi itsensä juossutta märkää koiraa tuulelta. Jonkin aikaa se tähysti minun kanssa järvelle, mutta kiertyi sitten kerälle lepäämään. Maisema vaihteli väriään tummien pilvien ja hentojen pilviharsojen lipuessa taivaalla. Eikä mistään takuulla kuulunut auton ääniä tai mitään muutakaan ylimääräistä. Ilta pimeni pikku hiljaa. Perjantai-iltana koettiin niitä hetkiä, jolloin kotisivujemme avaussivun lainaus Kokon kirjasta realisoituu, sitä tunsi olevansa liikkeelle jahtikaverin, ei vain koiran kanssa.
Satunnainen laukaus etäällä sai koiran säpsähtämään pystyyn, mutta ei ryntäilemään päättömästi rannalla. Ei sille tarvinnut sanoa mitään, puhumattakaan paikka-käskyn tai minkään muunkaan käskyn hokemisesta, me vain tarkkailimme tilannetta yhdessä. Lähempää kuului laukaus, tartuin tiukemmin haulikkoon ja aloin tähyillä maisemaa. Toisesta passipaikasta yritettiin tiputtaa yli lentänyttä sorsakarjaa siinä kuitenkaan onnistumatta, eivätkä linnut kaartaneet enää meidän kautta. Oman passipaikan lähellä laukauksetkaan eivät saa Ruskaa kuumumaan tai ääntelemään hermostuneesti. Se seuraa hiljaa vierellä ilman käskytyksiä miten tilanne kehittyy.
Puolikas kuu valaisi hieman maisemaa selkiemme takana ja edestä päin meitä lähestyi synkkä sadepilvi. Yhtäkkiä Ruska kurtistaa kulmiaan ja tuijottaa vasemmalle etumaastoon ja seuraa jotain lentävää. Siinä vaiheessa, kun minä ehdin kääntää pääni, sorsa p*rkele on liitänyt meidän selän taakse. Jahtikaveri oli taas minua skarpimpi. Illan pimettyä lähdemme rämpimään lotisevaa heinikkoa pitkin veneelle. Samaan veneeseen tuli myös toinen jahtiporukka ja heidän labradorinnoutaja uroksensa. Uros yritti tulla rannalla lirkuttelemaan Ruskalle mutta sai äkkilähdöt. “Mikä moukka, ei tänne olla mitään ahtereita tultu haistelemaan, vaan metälle, että anna sen meikäläisen ahterin olla tai mä niittaan sut, mä oon duunissa, etkö sä sitä tajuu pösilö.” En usko, että hirveän vikaan menee, jos väitän Ruskan ajatuskulun olleen jotain tuon lainauksen kaltaista. Veneessä Ruska otti oitis vakiopaikkansa veneen kokasta ja tähysti matkaa mantereelle, mitkään labradorit eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Seuraavaa iltalentoa odotellessa.
